[On the dimensions of linguistic time-travelling. Paper presented at the 2nd Finnish International Conference of Hysterical Linguistics in Helsinki, September 24, 2004.]
Abstract: Esitelmässä tarkastellaan historiallista kielentutkimusta keinona manipuloida joko ajan kulkua tai tutkijan kulkua ajassa. Tarkastelu perustuu tutkimusmenetelmien psykofysikaaliseen dimensioanalyysiin, jonka avulla pyritään löytämään tieteidenvälisen avaruuden kautta kulkevia ns. madonreikiä varsinaiseen tutkimuskohteeseen.
Arvoisa yleisö,
Tervehdys Wienistä, missä viime kesänä onnistuttiin teleportaatiossa Tonavan alitse. Alkeishiukkastasoa isompien jötkäleiden siirtämiseen eivät Wienin yliopiston matkustusmäärärahat kuitenkaan vielä riitä, joten fyysinen olomuotoni on toimitettu paikalle perinteisesti kerosiinin voimalla sekä viikonloppuna kokoontuvan Pohjois-Venäjä-tutkimusprojektin taloudellisella avustuksella. Kiitän FICHL:n järjestäjiä kutsusta, joka on suuri kunnia, ja muistutan samalla, että kuten läsnäolijoista ainakin Mari Siiroinen muistanee, fennistivoimin perustettiin “Hystericum Universitatis Helsingiensis” jo 1980-luvun alussa, Kai Laitisen ja Tapani Lehtisen luotsaamalla opiskelijaretkueella Petroskoista palattaessa, neuvostoliittolaisen makuuvaunun osastoon. Alamme hysterialla on siis pitemmät perinteet kuin tämänikäinen ihminen viitsii ajatellakaan.
Kuten lyhyen matematiikan oppimäärälläkin toivottavasti on ymmärrettävissä, aikamatkailu on ainakin periaatteessa mahdollista sen puitteissa, miten fyysikot maailmankaikkeuden mekanismeja nykyään ymmärtävät. Aika voidaan ymmärtää ulottuvuutena siinä kuin muutkin aistimaailmamme ulottuvuudet – me vain valitettavasti putoamme siinä yhteen auttamattomaan suuntaan, mikä merkitsee, että pöydältä putoavat astiat hajoavat tuhannen piiip päreiksi tai että konkreettisten olioiden nimityksistä, niin kuin vaikkapa ruumiinosien nimistä, kehittyy kieliopillisia aineksia kuten adpositioita, mutta ikimaailmassa eivät pöydältä tiputetut posliininsirpaleet järjesty kokonaiseksi kipoksi tai pitkät vokaalit purkaudu takaisin vokaaliksi ja mystiseksi laryngaalikonsonantiksi. Tämän ajassa putoamisen voi kuitenkin kääntää, kun on käytössä riittävästi energiaa ja teknologiaa ajan ja avaruuden vääntelemiseen. New Yorkissa vaikuttava fyysikko Michio Kaku esimerkiksi on luonnostellut aikakonetta, joka koostuu kahdesta kammiosta, kummassakin kaksi jyhkeää metallilaattaa. Näiden väliin luodaan mahtavat magneettikentät (luultavasti mahtavammat kuin mitä nykyään maapallolta löytyvällä teknologialla voidaan saada aikaan), jotka repivät aika-avaruuteen reiän. Kun toinen kammioista lähetetään matkalle lähes valon nopeudella ja takaisin (sekin melkoisen kallis ja vaativa hanke), aika kuluu eri kammioissa eri vauhtia. Jompaankumpaan kammioista astuessaan joutuu oitis madonreikään, joka johtaa toiseen kammioon ja siten joko menneisyyteen tai tulevaisuuteen.
Palataan pari askelta taaksepäin. Niin kuin jo äskeisistä adpositio- ja laryngaaliesimerkeistä tarkkakorvaisemmat huomasivat, kielitiede on luonnontiedettä ja kielessä pätevät luonnonlait. Tässä yhteydessä mielenkiintoista on nimenomaan, että luonnonlait pätevät historiallisessa kielitieteessä. Kausaliteettia tapahtumien järjestävänä voimana ei löydy synkronisesta lingvistiikasta, missä tutkijan liikerata on virtuaalis-syklinen: voimme visualisoida tutkijan pyörimässä yksillä jalkojensa sijoilla keskellä detaljien suota, ympärillään kehässä erilaiset kuvaus- ja selitysvaihtoehdot, joista yksikään ei priorisoidu minkään inherentin suuntaisuuden perusteella. Tästä suosta tutkijan voi nostaa vain ns. Ebelingin hissi (nimetty ns. Ebelingin lain mukaan; Ebelingin laki säätää, että fonologiset systeemit vaikuttavat sitä yksinkertaisemmilta, mitä vähemmän niistä tiedämme), mutta se, kuten muutkin mahdolliset ulottuvuudet, sijoittuu itse asiassa tutkijan ja hänen ominaisuuksiensa sisäiseen, subjektiiviseen avaruuteen.
Diakroninen tarkastelutapa sitä vastoin siirtää tutkijan ulottuvuuteen, jossa suuntainen liike on mahdollista, itse asiassa välttämätöntä. Tämä tosin, samoin kuin aikakoneen rakentaminenkin, edellyttää lähes äärettömän runsaita energiavarantoja ja äärimmäisen sofistikoituja tekniikkoja. Reiän repimistä aika-avaruuteen voisi vastata kielitieteen maailmassa se armoton abstrahointiprosessi, jossa todellisuuden lillukanvarret työnnetään sivuun ruumiittomien abstraktioiden tieltä. Toisin sanoen: kielen psykososiaalista ulottuvuutta taivutetaan kunnes se redusoituu toisaalta pelkästään lokaaliseksi variaatioksi, toisaalta ajassa tapahtuvaksi yksisuuntaiseksi muutokseksi. Näin syntyy periaatteessa kolmiulotteinen aika-avaruus, jossa kielentutkija voi siirtyä eri aikatasoille levitettyjen kielikarttojen välillä esimerkiksi Volgan mutkasta Suomeen.
Ongelmana tietenkin on, että toistaiseksi tämä on pelkästään virtuaalista – toisin sanoen, tutkija itse ei siirry, ainoastaan informaatio teleportoituu aikatasolta toiselle. Tämä ongelma on kuitenkin oikeastaan illusorinen – ovathan johtavat olevaisen tutkijat, kuten Alan Sokal maineikkaassa Social Text -aikakauskirjan artikkelissaan Transgressing the Boundaries: Toward a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity, osoittaneet fysikaalisen todellisuuden olevan itse asiassa poliittis-kulttuurinen tai kielellis-ideologinen konstruktio. Näin ollen se rekonstruktio, jota historiallisessa kielitieteessä perinteisesti on harjoitettu, asettuu luontevasti samalle jatkumolle kuin kulttuurintutkimuksessa yleisemminkin jo asemansa vakiinnuttanut dekonstruktio, puhumattakaan todellisuuksien tuottamisesta.
Mitkä siis ovat lingvistisen aikamatkailun mahdollisuudet, ja mikä on niiden merkitys? Ennen muuta olen pyrkinyt osoittamaan, että historiallinen kielentutkimus ei vain kvasieksaktin käsitteistönsä johdosta vaan myös aikaulottuvuuden hallinnan ansiosta edustaa humanismin terävintä, so. luonnontieteellisintä, kärkeä, ja on kipeästi lisäresursoinnin tarpeessa. Voimme visioida muutaman vuoden päästä Säätaloon perustettavaa tutkimusyksikköä, jossa tutkijoita tai ainakin tutkijoiden tajuntoja lähetetään selvittämään, miten suomalais-permiläinen identiteetti diskursiivisesti rakentui tai miten klusiilien oletetut heikkoasteiset vastineet kantasuomessa reaalistuivat. Viimeksi mainitusta on olemassa äärimmäisen mielenkiintoinen esimerkki aikaansa edellä olleen tutkijan elämäntyön alalta: Lauri Kettusen väitetään spiritismin harrastajana pyrkineen saavuttamaan yhteyttä kantasuomalaisten henkiin juuri edellä mainituin tarkoitusperin. Vielä omina opiskeluaikoinani tästä oli tapana puhua halveksivan huvittuneesti, huuhaana tai rajatietona. Nyt ovat silmäni kuitenkin auenneet – siteeraan Naistutkimus-sähköpostilistalla viime keväänä kirjoittanutta kollegaa:
Kannattaa myös muistaa, että "rajatieto", eli se tieto, joka ei ole vallan ytimessä vaan sen reunamilla ja marginaaleissa on useinmiten se alue, josta löytyvät kiinnostavimmat ja innostavimmat uudet avaukset, joiden varassa myös tiede uusintaa itseään.
Näissä merkeissä muistakaamme, että kielihistoria, tuo käymättömistä korpimaista viimeinen, odottaa yhä uusia avauksia.
21.07.2005 johanna.laakso@univie.ac.at